Loppusuoran fiiliksiä

Laskettu aika on ensi viikon sunnuntaina, ihanaa! Toisaalta se ei tarkoita sitä että vauva välttämättä tulee vielä ulos tuolloin.. Pahimmillaan tässä venaillaan vielä kolmekin viikkoa. Mutta jaksan luottaa siihen että vauva tulisi maailmaan ensi viikon aikana. Viimeiset viikot tuntuvat TODELLA pitkiltä...

Olo on hyvä ja positiivisin fiiliksin odotellaan syntymää. Välissä ehdein jo tuskastua pahasti kun halusi vauvan syntyvän, kaikki vaan ahdisti nukkumisesta vauvan möyrimiseen, siivoamiseen ja itku oli herkässä. Nyt on taas helpottanut ja koitan ajatella että kyllä se vauva sieltä tulee sitten kun tulee, nautitaan nyt viimeisistä päivistä. Olen shoppaillut, hemmotellut itseäni, nähnyt kavereita, puuhaillut kotona kaikenlaista pientä. Mieliala on paljon korkeammalla kun ei odota joka päivä että tänään saisi jo tulla eikä pety kunnei se vauva taaskaan tullut.

Kaikki on vauvaa varten valmiina: unipesä odottaa pinnasängyssä, tutit, tuttipullot ym. on hankittu, sairaalakassi pakattu, kaikki tekstiilit pesty jne. Enää vauva puuttuu! Olo ei voisi ainakaan yhtään tämän valmiimpi olla. Päivä kerrallaan :)

Ihana pikku myllertäjä, prinssi vai prinsessa?

Ensimmäiset hennot liikkeethän tunsin jo rv 15, silloin tosin vielä arvuuttelin että olikohan tuo nyt vauva vai mikä.. Pari viikkoa myöhemmin rv 17 liikkeet olivat jo voimistuneet sen verran ja tulivat joka kerta paikoilleen rauhoittuessa että olin vihdoin varma että vauvahan se siellä myllertää! Nyt potkut ovat jo niin kovia välillä, että ne tuntee selkeästi ulkopuoleltakin :) Aina koitan ehtiä hakemaan miehen käden masulle kun potkujumppa alkaa mutta aina se vauva päättää olla ilmoittamatta itsestään isille. Isi kyllästyy odottamaan ja eiköhän taas sen jälkeen potkut jatku.. Itse edelleen säpsähtelen kovimpia potkuja, ihan kunnolla siis melkein hyppään ilmaan xD Välillä kun makoilen selälläni vauva asettuu jotenkin hassusti ja ylhäältä alas katsoen oikealla puolella masua ihan näkee pienen kummun kun vauva työntyy vatsaa vasten ja vatsa pingottuu ihan kovaksi siitä kohtaa. Siinä on hyvä sitten vähän "silitellä" pikkuista ^^

Monesti lukee että äiti vaan tietää onko vauva tyttö vai poika, toisaalta toisilla ei tule mitään tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Itselläni ei sinänsä ole tullut mitään tunnetta asiasta, luulen vaan että tyttöajatukset ovat valloittaneet alitajuntani kun minulle on sitä tyttöä niin muiden suusta hoettu :D Kirpparikierroksilla meinaan olen huomannut katselevani enemmän tyttöjen vaatteita ja huoneen sisustustusta miettiessä kuvittelen lähinnä prinsessahuonetta. Edellisyönä näin unta, jossa viimein oltiin rakenneultrassa ja suloinen tyttövauva köllötteli masussa. Nimiäisiäkin on jo tietysti mielessä kuviteltu ja näen vaan pikkuisen prinsessan röyhelömekossaan. Hui, sitten jos ensi tiistaina selviääkin että masussa köllöttelee pikkuprinssi niin täytyy vähän muokata ajatuksia vaaleanpunaisesta sinisempiin :D Kumpi vain saa tulla, kummastakin olen yhtä onnellinen, yhdä odotettu hän on joka tapauksessa. En toivo kumpaakaan toista enenpää, jostain syystä tässä vaiheessa vaan mieli on kallistunut tyttöön. Neljä päivää enää niin toivottavasti tiedetään <3

Viikoissa sekaisin

Nyt on nuppi mennyt ihan sekaisin raskausviikoista ja huomasin tällä viikolla kirjottaneeni jo 18. raskausviikosta vaikka vasta 17. oli menossa :O Eli viime postaukseen tein pienet muokkaukset oikeista raskausviikoista. Tänään vasta alkoi siis 18. raskausviikko.

En millään jaksaisi odottaa seuraavaa ultraa, jotta saisi tietää odotetaanko pientä prinsessaa vai prinssiä! Lastentarvikeliikkeet ja kirpputorit ovat alkaneet houkutella ihan järjettömästi, mutta vielä olen pysynyt housuissani niiden suhteen (kirjaimellisesti housuissani en ole niinkään pysynyt, kävin ostamassa nimittäin mammahousut ja AH miten mukavilta ne vyötäröltä tuntuvat!). Tuskin maltan kirppareilta ainakaan pysyä poissa enää kauaa, joten nähtäväksi jää tuleeko ensimmäiset hankinnat tehtyä jo ennen tuota ultraa. Voihan sitä löytää jotain kivaa sukupuolineutraalia :)

Palailen taas uusien masukuvien kera lähipäivinä, nyt tuntuu että on pieni kumpukin pulpahtanut esille! Omasta mielestä masu jo näkyy mutta mies sanoo että eipä sitä kyllä oikein huomaa, vaikka kireä paitakin on päällä... Eli jossei oma mies vauvamasua huomaa niin ei varmasti kukaan ulkopuolinenkaan vielä, vaikka itsestä aina välillä tuntuu että ihmiset vilkuilee mahaani. Luulotautia vissiin. Omasta mielestäni ainakin olen jo saanut pienen söpön vauvamasun :D

Ensimmäinen ultra!

Tällä viikolla oli vihdosta viimein ensimmäinen ultra! Ultraan mennessä viikkoja oli kertynyt 11+3. Kyllä viimeiset päivät sitä odotellessa tuntuivat niiiin pitkiltä. Oli se aika uskomatonta, kun näytölle heti pamahti vilkkaasti liikkuva pieni ihme <3 Alkuun olo oli hämmästynytkin, että siellä se oikeasti on ja kasvaa. Nyt oikeasti tietää että kaikki on hyvin ja vauva köllöttelee tyytyväisenä masussa. Tällä kertaa meille ihan oikeasti on tulossa vauva!

Pieni sydän hakkasi rinnassa, nenu keskellä päätä, jalat ja pienet varpaat heiluivat kovasti ja kädet kävivät. Kaikki vaikutti olevan hyvin. Niskaturvotuslukema oli pieni, toki vielä odotellaan verikokeen tulokset myös. Istukka on kuulemma edessä ja voi olla etten tunne vauvan liikkeitä niin helposti tai ainakaan kovin aikaisin. Laskettu aika pysyy samoissa, tarkat raskauspäivät mitan perusteella heitti kahdella alkuperäisestä lasketusta.

Fiilis on nyt kyllä aika erilainen kun on päässyt näkemään pikkuisen masussa heilumassa. Kuten mieskin totesi, nyt vauva on paljon konkreettisempi kuin tähän asti. Nyt pitäisi malttaa odottaa pari kuukautta että pääsee taas näkemään pikkuisen! Kyllä ultraääni vaan on mahtava keksintö... Ihanissa tunnelmissa siis eteenpäin :) Ensi viikolla lähdetäänkin pariksi viikoksi kesälomareissuun miehen (ja vauvan xD) kanssa ja on kyllä ihana lähteä nyt kun tietää kaiken olevan hyvin <3 Toivotaan ettei enää tule mitään ikäviä yllätyksiä, helpottaa ainakin että ensimmäinen kolmannes alkaa olla ohi!

Kuinka huolissaan saa olla omasta painosta?

Minua pelottaa hirmuisesti, miten paljon kiloja raskauden aikana tulee kertymään. Ja toisaalta hävettää myöntää, että ajattelen tälläistä asiaa niin paljon. Koen että tämä huoleni on kuitenkin ihan terveissä rajoissa, en todellakaan aio syödä liian niukasti eli kiloja saa ja pitää tulla, mutta en halua niitä yhtään enenpää kuin täytyy. Nyt harmittaa hirmuisesti se etten ole kunnolla uskaltanut harrastaa liikuntaakaan, kun keskenmeno pelottaa niin kovin. Mutta tsemppaan sillä saralla pikku hiljaa :) Myös varsinkin vatsalihasten kunto huolestuttaa, raskaana kun ei saa perinteisiä rutistuksia enää tehdä eli vatsalihaksista pitää huolehtia hieman erilaisin liikkein. Ei minulla todellakaan mitään sixpackia ole, mutta olen kuitenkin pitänyt lihakset kunnossa. Toisaalta sitä miettii, että olisit vain onnellinen että olet raskaan, mutta minkä sitä itselleen mahtaa.

Olen aina ollut hoikka, reilu parikymppiseksi normaalipainon alapuolella, nykyään normaali. Olen löytänyt sen oman ihannepainoni, mikä on 52 kg (olen 164 cm pitkä). Nyt menin jostain syystä lihomaan pari kiloa ennen raskautta ja tarkoitus oli laihduttaa ne heti pois että pysyn ihannepainossani, mutta niin tulinkin raskaaksi ja se jäi. Nämä pari extrakiloakin raskauden alla pistivät jo ahdistamaan kun osa vaatteista alkoi heti kiristää :D Nyt olen päässyt näiden parin kilon kanssa sujuiksi eli tästä on ihan ok jatkaa. Tämän raskauden ajan paino on ollut siis vajaa 54 kiloa ja toistaiseksi pysynyt siinä. Oletettavasti ensimmäistä kolmannesta on vielä reilu kuukausi jäljellä ja kyllähän tänäkin aikana paino saa jo kilon-kaksi nousta.

Olen raskauden aikana alkanut syömään entistäkin terveellisemmin, reilusti enemmän kasviksia ja hedelmiä. Naposteltavat ovat siis huomattavasti kevyempiä vaihtoehtoja kuin ennen, sekin hieman tasapainottaa varsinkin liikunnan jäätyä lähes kokonaan kuvioista. Etova olo tekee sen ettei ruoka maistu ihan samaan tapaan, jos vertaa ensimmäiseen raskauteen jossa fyysinen nälkä oli valtava ja sitähän myös söi. Nyt ei vaan tee mieli syödä samalla lailla, välillä vaan tajuaa että kylläpäs vatsa huutaa ruokaa. Toisaalta kun sitten alkaa syödä niin ruokaa menee alas kivan reippaat määrät :D

Viime aikoina olen alkanut oikeasti tajuta, että raskaana ollaan ja ensivuoden alusta meillä voi olla suloinen käärö sylissä <3 Ensimmäiset viikot positiivisen testin jälkeen en oikein uskonut / tajunnut että oikeasti olen taas raskaana ja keskenmeno oli niin valtava mörkö taustalla. Tämä mörkö ei edelleenkään ole poissa, mutta päivä päivältä pienempi. Tulee aina niin ihana fiilis, kun mies kommentoi jotain raskauteen / tulevaan lapseen liittyvää ja asia konkretisoituu aina vaan enemmän. Vielä on monta riskialtista viikkoa edessä, mutta ihana että aletaan nauttia tästäkin raskaudesta, kävi miten kävi.

Nyt nautin ihanasta alkukesästä ja siitä että saan vielä pukea ylleni ihan mitä haluan! Ja tietysti ihanista tuoreista mansikoista, muista marjoista ja herneistä, joita eilen vedinkin pari litraa xD

Eka neuvola lähestyy (taas)

Viikon päästä oisi se ensimmäinen neuvolakäynti käsillä! Viimeksihän juuri tuolloin sain keskenmenon eli kävin vain kääntymässä neuvolassa josta minut onneksi ohjattiin suoraan ultraan asia varmistamaan. Toistaiseksi kaikki on hyvin tällä kertaa :) Vessassa käydessä sitä aina ensimmäisenä tarkistaa ettei vaan näy yhtään veristä vuotoa, mutta eipä ole onneksi näkynyt. Nyt eletään juuri niitä hetkiä, jolloin vuoto viimekerralla alkoi, painajaistakin olen jo nähnyt että alan vuotamaan verta ja keskenmeno tulee taas... Mutta toivottavasti suurin pelko alkaa näiden viikkojen jälkeen helpottaa. Toki pienellä varauksella mennään varsinkin ensimmäinen kolmannes loppuun, mutta kenties jo vähän iloisemmin mielin kuin tähän asti.

Rinnatkin ovat vihdosta viimein kipeytyneet oikein kunnolla, väsymys välillä vaivaa mutta muuten olo on melkolailla normaali. Iltaturvotus tietty vaivaa taas, sama oli silloin viimeksi. Iltaisin maha välillä näyttää kuin oltaisiin jo jossain neljännellä kuulla.

Tässä sitä taas mennään?

Pari päivää viime postauksesta tein raskaustestin, joka näytti negatiivista. Pari kertaa tuli hieman veristä vuotoakin, joten totesin ettei tässä ilmeisesti raskaana kuitenkaan olla ja kai ne menkat sieltä edelleen pukkaa. Mutta sitten tuo minituhruttelu taas loppui kokonaan, joten tänään tein uuden testin. Ja selkeä viivahan siihen tuli. Ilmeisesti nyt olen ihan oikeasti taas raskaana. Kumma vaan, tuon viivan näkeminen ei tuonut mitään suurta tunnekuohua kuten ekalla kerralla. Tottakai olen iloinen, mutta siitä ekasta keskenmenosta jäi niin vahva varautuneisuus ja pelko päälle, etten uskalla kunnolla iloita asiasta varmaan moneen viikkoon, ennenkuin keskenmenon riski on selkeästi vähentynyt. Mutta yritän hyvillä mielin mennä eteenpäin, turha pelko ja stressaaminen on vaan pahasta. Tästä se meidän käärö voi nyt oikeasti tulla :)

Keskenmenosta toipuminen

Keskenmenosta on nyt kulunut vajaa viikko, ja ultrasta jossa asia varmistettiin neljä päivää. Ensimmäiset päivät olivat vaikeimmat, tunteet olivat pinnassa ja kyyneleet kipusivat herkästi silmiin kun asiaa mietti. Useamman viikon olin jo ehtinyt elää täysin ajatukselle, että loppuvuodesta meillä on suloinen käärö sylissä, käärö jota olen halunnut jo monta vuotta ja jota tosissaan on yritetty vajaa vuosi. Yhtäkkiä se kaikki muuttui, kuin matto olisi vedetty jalkojen alta.

Viime yönä näin unta, jossa yritin autolla ajaa pitempää välimatkaa, kotoa jonnekin kaukaiselle paikkakunnalle. Olin jo melko pitkällä, lähestulkoon perillä, kun yhtäkkiä huomasin että jotenkin olen joutunut lapsuuskotini lähelle. Olin aivan tuskissani, että miten tässä näin saattoi käydä, olin jo melkein perillä ja nyt olen täällä, mistä matkaa on taas yhtä paljon määränpäähän. Jatkoin matkaa, mutta tässä vaiheessa allani oli polkupyörä, ja tie oli omituista tahmeaa mössöä ja eteneminen oli todella hidasta ja rankkaa, voimat eivät meinanneet riittää etenemiseen.

Juuri tuo tunne siitä että kaikki oli jo hetken niin lähellä, mutta yhtäkkiä taas niin kaukana, on ollut hyvin suuri. Ja tietysti tulevan ajattelu on ollut raskasta, kai juuri pelot että kauanko taas joutuu yrittämään ja mitä jos tulee uusi keskenmeno, miten sitä jaksaa. Unesta huolimatta fiilikset ovat parina viime päivänä olleet paljon paremmat ja katseet tulevassa ja uudessa yrityksessä. Positiivisin fiiliksin mennään.

En pystynyt vielä soittamaan äitiysneuvolaan (josta minut lähetettiin toisaalle ultraan) ja kertomaan lopullisia uutisia, tarvitsin hieman aikaa keräillä itseäni ja ajatuksia kasaan. Nyt pystyn varmasti puhumaan asiasta purskahtamatta heti itkuun, eli heti pääsiäispyhien jälkeen olen taas neuvolaan yhteyksissä. Ultran tehnyt lääkäri antoi ohjeet, että tehdään ensi viikolla raskaustesti ja toivotaan että se näyttäisi jo negatiivista. Jos näin, kaikki on hyvin.

Muistuttelen itseäni myös siitä, että ollaan mieheni kanssa superonnekkaita, tästä huolimatta. Yritystä meillä on loppujen lopuksi niin vähän takana, ollaan nuoria ja terveitä, uusi raskaus on mahdollinen ja todennäköinenkin. Keskenmenot kai ovat suhteellisen yleisiä ja kaikki eivät niiltä voi välttyä, tälläinen vain kuuluu elämään. Ensi kerralla sitä varmasti suhtautuu jo raskauden alusta lähtien paljon varauksellisemmin, eikä mahdollinen keskenmeno tulisi niin shokkina. Nyt sitä vaan siirtyi heti pilvilinnoihin elelemään, olettaen että kaikki menee hyvin. Niin tai näin, uusi keskenmeno olisi tosi surullista, joten toivokaamme että seuraavasta raskaudesta saisimme terveen lapsen maailmaan!

Tunteiden kirjoa

Olen aika herkkä ihminen, ja välillä pienetkin jutut voivat tuntua suurilta. Päällimmäinen tunne on viime päivinä kai ollut suru. Eilisiltana ja tänään ajatuksissa on pyörinyt kysymyksiä ja ajatuksia. Miksi tälläistä pitää tapahtua niille, jotka yrittävät ja yrittävät, toivovat ja toivovat ja toivovat vielä vähän lisää? Tunnen kateutta niille, joille raskaudet alkavat nopeasti ja kaikki menee aina hyvin. Niille, joilla raskaudet alkavat vahingossa, lapsi ei ehkä ole edes toivottu eikä sitä haluta syntymänkään jälkeen mutta niin he sen vaan saavat. Mistä keskenmeno johtui? Teinkö itse jotain, olisinko voinut välttää sen? Onko kaikki vaan huonoa tuuria?

Tälläistä elämä vaan on. Onneksi keskenmeno tuli näinkin varhaisessa vaiheessa eikä myöhemmin (vaikka lääkärin mukaan silti oudossa kohtaa, yleensä se tulee jo tätä aikaisemmin tai vasta viikkojen 12 paikkeilla). Laskujen mukaan viikkoja oli kertynyt jotain 6-7 paikkeille, en tarkkaan muista. No, nyt jatketaan samasta tilanteesta missä oltiin vajaa pari kuukautta sitten. Eli ovulaatiota taas metsästämään, kunhan ne kuukautiset sieltä taas toivottavasti heti pian alkaisivat rullata.

Kun pelot käyvät toteen

Tunne oli ollut hyvin vahva jo pari päivää ennen lääkärin lausuntaa, joten shokkina se ei enää siinä kohtaa tullut kun hän ultrassa totesi kohdun tyhjentyneen kokonaan. Olin siihen jo ehtinyt henkisesti valmistautua ja tirauttaa kyyneleet. Näin meille kaiken tämän jälkeen kävi.

Raskausoireet ovat hävinneet jo lähes kokonaan; ei kiljuvaa nälkää, ei superkipeitä turvonneita rintoja, ei mahan turvotusta, ei sitä jännän ihanaa tunnetta vatsassa... Jos jotain hyvää koitetaan tässä vaiheessa miettiä, en todennäköisesti tarvitse sairaalareissua enkä kaavintaa ja voimme alkaa yrittää lasta taas heti kuukautisten tultua. Eihän taas tarvitse odottaa lähemmäs vuotta uutta mahdollisuutta, eihän?

Pelon tunteita

Tänään on ollut todella pelottavat fiilikset. Kaikki saattaa olla ihan hyvin, mutta toisaalta myös aivan päinvastoin. Joskus viikko sitten ilmestyi ensimmäisen kerran pieniä verisiä tuhruja. Verta on tullut päivä päivältä hieman enemmän, tänään jo suht menkkamaisesti. Alkuun en ollut kovin huolissani, ymmärsin että verivuodot ovat yllättävänkin yleisiä alkuraskaudessa. Tänään vuodon lisäksi kärsein töissä vähän tukalista kuukautismaisista alavatsan kivuista. Kivut onneksi helpottivat kun pääsin kotiin, edelleen jonkin verran kipuilua kuitenkin on. Kuitenkin tänään mieleni on vallannut hirveän vahva pelko keskenmenosta, koska huomasin vuodon seassa erikoisia klönttejä. Luojan kiitos ensimmäinen sovittu neuvolakäynti on jo ylihuomenna. Jos keskenmeno on tullut, ei sille kukaan mitään mahda, mutta toivottavasti neuvolassa jotain selviäisi... Keskenmeno olisi aika kova paikka itselleni, niin toivottu ja odotettu tämä lapsi on. Pelkään, että minulle sanotaan vain että ei auta kun odottaa ja katsoa, ja joskus kuukauden päästä ensimmäisessä ultrassa löytyy kuollut alkio, mikäli kaikki ei lähiaikoina tulisi itsestään ulos... Miksi sitä aina täytyy pelätä pahinta. No, toivotaan että vuoto ei tästä lisäänny vaan loppuisi, ja oireet jatkuisi normaalisti ja saisi niitä tulla lisääkin! Kunpa meidän pieni ihmeemme voisi hyvin <3

Fiiliksiä

Nyt on neljä päivää kulunut sitää kun plussasin ja olo on vähän ehtinyt normalisoitua :) Oltiin niin innoissaan, ja ilmoitettiinkin vauvauutisesta heti omille vanhemmillemme. Toki tässä vaiheessa voi vielä tapahtua vaikka mitä, mutta onpahan sitten tukea. Muutoin en tässä vaiheessa vielä halua uutista jakaa, toki muutamille hyville ystäville varmasti kerron ihan lähiaikoina. Ja jos joku tuttu sattuisi blogiin eksymään ja minut tunnistamaan niin ei se maailmanloppu ole. Neuvolaankin soitin heti maanantaina ja sain ajan muutaman viikon päähän. Jotenkin hönttä olo nyt vaan olla ja ihmetellä siihen asti :D Välillä mieleen tulee pahojakin ajatuksia, että mitä jos en kuitenkaan jostain syystä ole raskaana, mitä jos se loppui ennenkuin kunnolla alkoikaan jne... Mutta toisaalta ei ole mitään merkkejä miksen oikeasti olisi raskaana tai että raskaus olisi mennyt heti kesken, päinvastoin.

Ja hei, nyt voidaan luetella ihan OIKEITA raskausoireita, ei vaan niitä luulo-oireita :D Ennen poisjääneitä kuukautisia ei oikeasti ollut mitään muuta mikä herätti epäilykseni, kuin loppua kohden vähentynyt ja loppunut tiputteluvuoto. Tälläisestä tiputteluvaivasta tuskin kauhean moni muu kärsii, mutta itselläni sen ansiosta oli todella varma olo raskaudesta jo päiviä ennen poisjääneitä kuukautisia. Lisäksi rinnat olivat kipeät, mutta niinhän ne aina ennen kuukautisia joten siitä ei ollut apua. Kärsein myös kovin ilmavaivoista tuolloin (ja mielessä kyllä kävi joskos se voisi johtua raskaudesta), mutta varmasti en sitä olisi yhdistänyt raskauteen ellei myös tiputteluvuoto olisi loppunut. Perhoset vatsassa alkoivat myös muutamia päiviä ennen poisjääneitä kuukautisia, johtuiko se sitten itse raskaudesta vai siitä että melko varmasti jo tiesin että nyt on tärpännyt. Olen kyllä keskustelupalstoilta lukenut, että moni on kokenut tuota "perhosia vatsassa" -tunnetta juuri noina päivinä. Joillain tulee vielä pieniä menkkakipuja tai vähän vuotoa, mutta itselläni nämä jäivät täysin pois. Onneksi myös ilmavaivat helpottivat jo tässä vaiheessa! Plussan jälkeen vatsa on ollut turvonnut ja omituisen tuntuinen, vähän kipeä. Tuntuu välillä kuin ei saisi mahaa ollenkaan "rentoutettua". Rinnat ovat edelleen todella aristavat ja siihen tuskin on helpotusta tulossa.

Onko ihan hullua odottaa innoissaan seuraavia raskausoireita, hyvässä tai pahassa? Eipä kai :D Oikeasti odottelen jo sitä pahoinvointiakin! Voi olla hieman toisenlainen ääni kellossa kun se oikeasti tulee...

Nyt se tuli!

Plussa meinaan :) Eilen kuukautisten olisi pitänyt alkaa, mutta kuten loppuneesta tiputtelusta päättelin jo useampia päiviä sitten, ei niitä tullut. Tänään aamulla uskalsin tehdä raskaustestin ja selkeä positiivinenhan se oli! En meinannut housuissani pysyä aamulla ja nyt harmittaa että on viikonloppu eikä voi heti varata aikaa neuvolaan :D Vaikka toisaalta on niin varma asiasta, pieni epäilys kalvaa mieltä. Ei vielä uskalla täysillä uskoa, että suurin toive olisi oikeasti käymässä toteen. Iiks, niin ihanaa!!!

Jännän äärellä, pitkästä aikaa!

Pitkä aika on vierähtänyt viime kirjoituksesta, mutta täällä edelleen ilman vauvauutisia on eteenpäin porskutettu. Vakavampi sairastuminen lähiperheessä loppuvuodesta tainnut myös vaikuttaa omaan jaksamistasoon, onneksi nyt ollaan senkin suhteen voiton puolella.

Mutta itse asiaan... Pari viimeistä kuukautta ollut jotenkin niin epätoivoinen olo. Varsinkin kun minulla on noita vuotohäiriöitä, eli alan joka kuukausi tiputtelemaan verta jo ovulaation aikaan, mikä jatkuu pikkuhiljaa runsastuen varsinaisiin kuukautisiin asti, ja kuukautisten jälkeen noin viikko-puoltoista täysin veretöntä aikaa kunnes sama rumba uudestaan. Vaikka kävinkin viime kesänä tutkituttamassa että perusasiat on kunnossa, niin on taas kovin alkanut epäilyttää kun vauvaa ei vaan kuulu. Tässä kuussa on ollut jotain erilaista, ja olen jotenkin ihan superinnoissani ja perhosia vatsassa, voisiko se nyt olla! Kuukautiset pitäisi alkaa huomenna, joten yritän pitää jalat vielä maassa ettei taas tipahda liian korkealta. Pakko silti purkaa tämä tunne, mitä jos mitä jos nyt vihdoin onnisti... Tiputteluvuoto alkoi jo heti oviksen aikaan, jopa normaalia aiemmin kuin yleensä, mutta viime päivinä se on hiljalleen vähentynyt ja loppunut kokonaan. Näin ei ole ennen käynyt. Viime yönä myös kun heräsin, tunsin voimakasta vihlontaa vasemmalla puolella alavatsassa. Toki jonkunlaisia vihlontoja on vatsassa puolin ja toisin ollut joka kuukausi, mutta nyt sekin tuntui erilaiselta. Ehkä vain kuvittelen taas, ehkä kova vauvakuume saa kehoni reagoimaan valeraskauden oirein... Ehkä meidän aika ei ole vieläkään.. Mutta jos onkin?

Kun ei niin ei

Höh, ei se auttanut vaikka kuinka päätti tulla nyt raskaaksi :D Melkein jo tiesinkin kun vajaa viikko oviksesta alkoi tuttu tuhru, joka päivä päivältä lisääntyi kunnes menkat lopulta alkoivat kunnolla tuttujen vatsakipujen kera. Sinänsä masentavaa tietää jo siinä vaiheessa ettei todennäköisesti ole raskaana, paljon kivempi oisi odotella ja toivoa siihen asti kun menkat oikeasti pitäis alkaa! Mutta jostain syystä mulla on tällänen epänormaali vuoto niin minkäs teet. Toisaalta, sitten jos ja kun se nappaa niin kaiken järjen mukaan tuo vuoto vois jäädä pois, eli tietäisin viimeistään viikon päästä oviksesta että nyt on jotain tekeillä! Samalla linjalla jatketaan, tässä kuussa se vauva tehdään! Meille tuleekin jouluvauva! :) Oisko ihanempaa joululahjaa kun positiivinen raskaustesti <3

Positiivisuushaaste

Lapsentekoa ajatuksen voimalla... Tässä kuussa päätin että nyt on jo aika ja haastoin itseni (jopa miehenkin) olemaan ylipositiivinen, perusajatuksena "nyt se lapsi tehdään!". Positiivinen mieli, ei murehdintaa tai pelkoa vaan koko ajan selkeä ajatus mihin ollaan menossa. Koko kuukauden preppasin kehoani hokemalla sille, että nyt tehdään vauva ole sitten valmiina. Miestäkin käskin preppaamaan omasta puolestaan että siltäkin taholta ollaan valmiita onnistumaan :D

Mieli on kyllä oikeasti pysynyt parempana koko kuukauden, tämän avulla onnistui taas saada se ihan ensimmäisten kuukausien into ja ilo takaisin. Tälläinen oman ajattelun muokkaus ei välttämättä ole helppoa, mutta meillä se onneksi toimi. Loppuun asti mennään samalla linjalla, ovis on nyt takanapäin eli tällä hetkellä "ollaan jo varmaan raskaana" :D Ei ne menkat ja negatiivinen raskaustesti sen pahemmalta tuntuisi tämänkään jälkeen, ainakin olen onnistunut viettämään positiivisemman kuukauden kuin toviin, ja samalla linjalla jatketaan.

Julmaa

Tietenkin kaikkien näiden omituisuuksien jälkeen, VIIKON MYÖHÄSSÄ, MITÄ EI SIIS IKINÄ ITSELLENI SATU, ne menkat vihdosta viimein alkoi tuttujen kunnon kipujen ja vuodon kera. Jotenkin pisti niin paljon harmittamaan, miten voi olla, siis miksi ne menkat ei voi tulla niinkuin ne on tähänkin asti tulleet jos ne kerran on tullakseen...  Turha toiveiden elättely tai siis toisin sanoen sieltä pilvilinnoista takaisin maan päälle tipahtaminen ei ole kivaa. No, enää ei voi siis luottaa täydellisen säännölliseen kuukautiskiertoonkaan, koska se ei sitä näemmän yhtäkkiä enää ole. Mur. Nyt kun olen saanut purettua tuon harmituksen niin nokka pystyyn taas ja kohti uutta kuukautta! Jospas seuraavalla kerralla jo tehtäisiin vauva? Joohan? Hassua miten sitä alkuun oikeasti uskoi että varmasti se tärppää heti ensimmäisellä tai toisella yrityksellä. Tuttujen vauvauutisista on tottakai iloinen, mutta voi miten samaan aikaan kirpaisee sisältä. Koska on minun vuoroni?

MUOKS. Täytyy vetää takaisin kaikki julmuuteen liittyvä. Ainoa julma asia viime viikkoina on ollut huono kalenterinlukutaitoni :D Menkathan tuli ihan ajallaan, silloin kun pitikin. Jotenkin ihana tunne kun huomasi virheensä, sen puolesta siis että voi edelleen luottaa kuukautisten säännöllisyyteen. Sitä faktaa tämä ei kuitenkaan muuta, että odotus on välillä niin raastavaa... Ensimmäiset kuukaudet oli niin iloa ja intoa täynnä, joko nyt! Entä joko nyt! Kunnes osa ilosta alkoi pikkuhiljaa muuttua epävarmuudeksi ja epäuskoksi, vaikka kovasti yrittää pysyä positiivisin mielin. Ja aion edelleen pysyä. Kohta tulee puoli vuotta täyteen, mutta monilla kestää sen aikaa tai ylikin. Kyllä se sieltä vielä tulee :)

Tuskan päivät

Kuukautiset taas alkoivat, ja voi pojat, nyt tuli ne tutut kivut oikein monen kuukauden edestä. Silti teen aina myös testin, mutta negatiivistahan se näytti. Jotenkin ei osaa edes enää odottaa sitä positiivista tulosta kun testin tekee, se tuntuu niin oudolta ja vieraalta ajatukselta kaikkien negatiivisten jälkeen. Mutta yks kakshan se sitten voi testiin ilmestyä, ken tietää.